Karate on jämähtänyt menneisyyteen. Vai onko? Kamppailun ja voimantuoton periaatteet ovat tuskin vuosikymmenten saatossa muuttuneet. Siinä mielessä karate on taatusti tätä päivää. Sen sijaan yhteiskunta on loikannut uuteen ulottuvuuteen. Tältä osin useat karatea opettavat yhteisöt ovat kenties jämähtäneet japanilaisen karaten ensimmäisinä vuosikymmeninä sovellettuihin puolisotilaallisiin metodeihin, ja karate yhdeksänkymmentä luvun maitolaiturille – ainakin Suomessa. Samaan aikaan kamppailulajit ovat suositumpia kuin koskaan. Paikallisen urheilutalon karate- ja judoseuran lisäksi on tarjolla bongattavaksi kymmeniä eri lajeja. Kamppailulajit saavat paljon huomiota, mutta moni karateseura makaa kuitenkin henkitoreissaan. Harjoituksiin saapuu vain muutamia jääriä, jotka eivät ole älynneet vaihtaa golfiin, joogaan tai paikallisen kuntosaliketjun tarjoamiin zumba-combat-sessioihin. Missä vika – kuoleeko laji nimeltä karate Suomen niemeltä sukupuuttoon?
Kysymys voisi karatenkin suhteen olla hieman siitä, miten opetetaan. Synnyinseuduillaan Okinawalla karatea harjoiteltiin kovin erilaisella tavalla, ja monilta osin huomattavasti vapaamuotoisemmin kuin muutama vuosikymmen myöhemmin Japanin pääsaarilla. Tästä “Japanin mallista” on muotoutunut pitkälti nykyiset opetus- ja harjoittelumallit. Ne ovat pahimmillaan tasapäistäviä, jäykkiä, ja kaikkea sitä mitä karate ei oikeasti ole. Ehkäpä osan karatea opettavien yhteisöistä pitäisi palata joiltakin osin ajassa ja paikassa taaemmaksi, jotta karate olisi jälleen nykypäivää.
Suomessa karatea on pääosin leimannut viimeisen kymmenen vuoden aikana jonkinlainen pysähtyneisyyden aikakausi. On erikoistuttu edustamaan joko pikkunättiä kilpaurheilua tai ultra-traditionaalista itämaista lajia. Ja molempia näitä varsin suppeissa piireissä. Tämän spektrin välille mahtuisi kuitenkin paljon muutakin, joka mielestäni sopii vankasti karate-otsikon alle, on hyvin ohjattua ja sopii hienosti nykypäivään ja edustaa kamppailua parhaimmillaan.
Jotain sieltä Japanista on kuitenkin jäänyt ja periytynyt moniin tuoreempiinkin lajeihin. Se on tuo iki-ihana ja aina niin muodikkaan epäkäytännöllisen käytännöllinen säkkimäinen harjoituspuku, karategi. Ja onhan asia niin, että kyllä karatetekniikat kuulostavat paljon vakuuttavammilta paksusta kankaasta valmistetussa karatepuvussa kuin jossain piukeissa trikoissa. Image is everything!
Karatesta ei ole juna ajanut ohitse – ei ainakaan siitä karatesta, jota minä harjoittelen. Kysymys on siitä, kuinka sitä opetetaan ja harjoitellaan.
- Vesa Toropainen
One Comment
Tsau! Luin Toropaisen & Hokkisen (FB) jutut ja oon kelannu täs pari päivää näit asioita (omituista), ja tänään suihkussa välähti: En oo ikinä ollu mikään “jodan-potkija” ja junnuna kelasin et ei wid**u mä oon semi-huono täs lajissa et miks mä treenaan jotain jossa en voi saavuttaa “mustaa”?, mut sit lähin testaa Kali/escrimaa ja kepit toimi, pokrausta ja vastustaja lepäs kanveesissa (ja välillä ite), mattopinissa pyöriessä huomas et toi 30kg painavampi/ 30cm pidempi portsari taputtaa…hey mä pärjään, siistii…eli kai Bruce Leen kehittämä jeet kun doo 70-luvulla toimii, eli muokkaa laji sun kropalle sopivaksi, eikä muokkaa sun kroppa lajille sopivaks toimi meitsille. Mutta kyl totuus on se ei ilman Pekkaa, Repee, Artsii, Timosta, Jaskaa & Rantsua (kiitos et pyyhit mulla lattiaa joka perjantai Martsarissa ja “pelkäs” tulla treeneihin aina perjantaisin) ei noi yllä olevat asiat ois toiminu.!!